Kesällä otin teemaksi katsoa mahdollisimman monta elokuvaa.
Näin teinkin.
Aloitin melkein heti kun lomani alkoi, ja sen loppuun mennessä olin katsonut 20 elokuvaa. Yhtä lukuunottamatta kotisohvalla, osa yksin, osa lasten kanssa. Pääosa leffoista oli italialaisia 1960- ja 1970-luvun kuvia, mutta niin vain osia niistäkin lapset päätyivät tölläämään.
Ei tosin kauaa, mutta kuitenkin. Erityismaininnan ansaitsee keskimmäiseni, joka tapitti kanssani Pier Paolo Pasolinin poikkeuksellisen erikoista Teoremaa (1968) ainakin vartin.
Nyt kun kesäloma on takana päin, aikaa iltaisin leffojen katsomiseen on vähemmän. Mutta repäisin kuitenkin pari päivää sitten, ja katsoin kirjaston varastosta tilaamani Ernst Lubitschin mestarillisen poliittisen satiirikomedian Ninotchka (1939).
Elokuvassa neuvostoliitosta Pariisiin on saapunut kolme valtion virkamiestä myymään tsaarin kukistaneessa vallankumouksessa aatelistolta takavarikoituja koruja. Heidän tehtävänään on kaupata korut timanttikauppiaalle, mutta korujen alkuperäisen omistajan miesystävä, kreivi D’Algout, puuttuu peliin kertomalla korukauppias Mercierille korujen olevan käytännössä varastettuja. Tai niin ainakin kapitalistisessa yhteiskunnassa, jota elokuvan Pariisi edustaa, ajatellaan. Neuvostoliitosta lähetetään asiaa hoitamaan topakka täti, Nina Jakushova eli otsikon Ninotchka. Jostain syystä kreivi D’Algout rakastuu tähän kävelevään henkiseen pakastimeen, ja tästä alkaa sarja kapitalismia, vapautta, komiikkaa ja moraalia tarkastelevia kohtauksia. Ne kaikki on verhottu lähes täydellisen ajoituksen, erinomaisten näyttelijäsuoritusten ja briljantin käsikirjoituksen (yhtenä käsikirjoittajana Lubitschia paremmin muistettu Billy Wilder, jonka työhuoneessa oli oppi-isälleen kunnioitusta heijastava plakaatti: “Miten Lubitsch olisi tämän tehnyt?”) avulla äärimmäisen viihdyttävän ja ajattomaan elokuvan muotoon. Kestoa on tunti viisikymmentä minuuttia, ja sen verran kannattaa käyttää, jos haluaa naurun ohella ennakoida, miten Ukrainan sota tulee etenemään.
Ninotchka kuvattiin Toisen maailmansodan kynnyksellä. Elokuvan alussa mainitaan “vanha hyvä aika”, jolloin ikkunoita ei tarvinnut pimentää Pariisissa ilmaiskujen pelossa. Elokuvan kantavana teemana on Josef Stalinin masinoima neuvostoyhteiskunta ja sen ideologian mukanaan tuoma kurjistuminen, niin yksilön kuin yhteiskunnan tasolla. Neuvostoyhteiskunnassa saattoi olla ajatusta, mutta todellisuutta oli sitten senkin edestä. Tuo todellisuus rinnastetaan vapaata maailmaa ja kapitalistista talousjärjestelmää vasten. Mutta onneksi myös kapitalismille irvaillaan. Saksasta Yhdysvaltoihin emigroituneelle Lubitschille vapaus oli nimen omaan vapautta nauraa kaikille ideologioille, koska sitä vapaus on: ajatuksille nauramista, ja juuri ajatuksia neuvostoyhteiskunta tarjosi ruuan, inhimillisyyden ja henkisyyden sijaan.
Tästä nykypäivään.
Elokuvassa Ninotchka ja kreivi D’Algout rakastuvat, kun nimihenkilö pääsee lopulta murtautumaan ideologiaansa syvemmällä olevaan inhimillisyyteen. Hän näkee kapitalismin ja siihen vääjäämättä kietoutuvan vapauden ja liberalismin ihanteen olevan, kuten sanotaan, huonoin kaikista järjestelmistä, mutta siltikin paras tapa olla ja elää.
Ideologioissa ja ajatuksissa on se vaara, että ne menevät olemisen edelle. Tämän hetken Venäjällä ei ole tarjota edes sitä vähää, mitä Stalin – historian joukkomurhaajista yksi tuhoisimmista, ja joka oppipoikansa Putinin tavoin kohdisti murhanhimonsa ensisijaisesti omiin kansalaisiinsa – yritti tarjota. Ei ideologiaa, ei ajatuksia, ei innovaatiota, ei edes sitä alinta yhteistä nimittäjää, eli tarinaa kansallisuudesta, johon halutaan samastua.
Ninotchka kuvaa ihmisen halua olla vapaa. Nauraa sille, mikä tuntuu huvittavalta. Nähdä keisarin olevan alaston. Tuo halu on yhtä vanha kuin lajimme. Sitä vastaan on turha taistella. Ja vaikka Ninotchkan julkaisun jälkeen alkoi rähinä, ja pari ydinpommiakin taisi paukkua, lopulta, jälleen kerran, lajimme vapauden vaisto voitti.
Tuo vapaus on vapautta nauraa naurettavuuksille, ja niitä – ja vain niitä – Putinilla on tällä hetkellä tarjottavana.