Filosofian alusta alkaen lajimme on hakenut varmuutta. Olemassaolomme on ollut aina uhattua, jos ei vihollisheimojen, niin sitten oman päämme sisältä. Olemme kokeneet hengen menetystä ulkoa ja sisältä, toisten ihmisten, eläinten ja luonnon taholta; ja yhtä lailla myös oman mielemme suunnalta.
Hyvin harva ajattelija, maallikoista puhumattakaan, on erityisen pitkään leikitellyt kysymyksellä siitä, ovatko nämä uhkat aitoja.
Henkeä uhkaava fyysinen vaara, tai sielua uhkaava sisäinen tuska, ovat molemmat hyvin pelottavia kokemuksia. Noiden kokemusten takana on kuitenkin yksi piilotettu ulottuvuus, jolle vain uskaliaimmat ovat astuneet. Tuo ulottuvuus on piilotettu kokemusmaailmaamme niin taitavasti, että sitä on lähes mahdotonta löytää. Mitä älykkäämpi ihminen, sitä hankalampaa se on. Tuosta ulottuvuudesta sanotaan, että se on lähempääkin lähellä, omaa hengitystä välittömämpi kokemus. Ehkä siksi se ohitetaankin, vähän kuin oman kodin kattomateriaali – harva tulee sitäkään huomanneeksi.
Tuosta ulottuvuudesta voidaan sanoa yksi asia kuitenkin hyvin selkeästi: se on olemassaoloa. Arkista, kaiken sisältävää, ei-minulta-mitään-puuttuvaa, yksinkertaista olemassaolon tunnetta.
Olemassaolossa ilmaantuvat kaikki kokemukset. Jos olemassaolo otetaan pois, ei mitään voi olla olemassa. Se on loogista. Olemassaolo on vähän kuin linssi silmässä: ota linssi pois, ja kuvat eivät heijastu aivoihin. Linssi itsessään on läpinäkyvä, siinä ei ole muotoja; sen kautta kaikki muodot – pelottavat ja mukavat – näkyvät.
Sitten niihin vaaroihin ja varmuuteen.
Kaikki vaaroiksi katsomamme asiat ulkoisessa ja sisäisessä maailmassa, fyysisessä ja henkisessä todellisuudessa, ovat olemassa jossain, eikö? Tämä jossain-oleminen on jotain niin – huvittavaa sanoakin – olemattoman kuuloista, että mitä semmoista miettimään! Asioita on, monenlaisia asioita: traktoreita, sotia, tunnekuohuja, kuohuviinejä, viinirypäleitä, asteroideja. Mutta jossain nämä asiat ovat. Jotta voimme nähdä traktorin tai kokea tunnekuohun, niiden on oltava olemassa jossain. Tätä jossain-olemista voidaan sanoa olemassaoloksi. Se yhdistää kaikenlaiset koetut asiat, fiiliksistä pilvenpiirtäjiin.
Ajattele sitten kokemusta, jota sanot omaksesi. Voit antaa sille oman nimesi, jos tahdot. Ilmaantuuko tämä kokemus “minusta” jossain muualla kuin tuossa olemassaolossa? Onko tuolla kokemuksella “minusta” jotain erityisasemaa kokemuksena muiden kokemusten joukossa? Se ehkä paikallistuu kehosi kanssa tiettyyn kohtaan, joka menopelistä riippuen liikkuu paikasta toiseen erilaisella nopeudella. Mutta kokemuksena, onko tuo minä-kokemus olemassa jossain muualla kuin samassa jossain-olemisessa, missä mikä tahansa muu koettu asia on olemassa?
Toisin sanoen, onko kokemus “sinusta” kokemus siinä missä kokemus mistä tahansa muustakin?
Jos ei ole, saat perustella sen, miksi todellisuus pyörii juuri tuon tietyn minä-kokemuksen (siihen liittyvien halujen, odotusten, vaatimusten ja uhkavaatimusten) ympärillä.
Jos kokemus sinusta on kokemus siinä missä kokemus mistä tahansa muustakin, tervetuloa kotiin.
Tuossa kodissa – olemassaolossa – on kaikille tilaa ja kaikille paikkoja. Näin on, koska siinä yhdistyy kaikki se, mitä olemme tottuneet pitämään erillisinä. Olemme arkiajattelemattomuudessamme kuin lapsia, joille hoetaan “Isi – sinä”, ja “Äiti – sinä”, ja “Tuoli – sinä”. Olemassolon yksinkertainen tunne hajotetaan miljooniin ja miljardeihin erillisiin osiin, jotka vähitellen alkavat todellakin tuntua “Minun” ulkopuolella olevilta. Ja mitä loitommas ne työnnetään, sitä pelottavimmaksi ne muuttuvat. Toinen ihminen muuttuu sinästä häneksi ja “siksi”, muukalaiseksi ja vieraaksi: tämä ajattelumalli vetoaa suunnilleen kuuteen kymmenestä lajimme edustajista. Oma tunnekokemus muuttuu minusta häneksi (“Hän on vihainen / kateellinen / ärsyttävä / ihmeellinen / osaava, en minä…”) ja lopulta “siksi” (“Sellainen hirviö jahtaa minua unessani”).
Mitä loitommas työnnämme ja pirstoudutamme olemassaolon erillisiin osiin, sitä enemmän “Minulla” ja “Maailmalla” on etäisyyttä välissämme. Sitä vimmaisemmin haemme paluuta takaisin kotiin – yhteyden ja ykseyden tunteeseen – erilaisten uskonnollisten ja maailmankuvallisten idelogioiden kautta. Mitä enemmän olemassaoloa ja maailmaa ja todellisuutta on kokemukseni ulkopuolella, sitä herkkäuskoisempi olen erilaisten sielullisten sijaistoimintojen houkutuksille. Näihin kuuluvat kutakuinkin kaikki ajatukset ja ajatuskokelmat, jotka rahastavat lajillemme tyypillisen varmuuden kaipuulla. Ne voivat olla tiedeuskovaisuutta, vimmaista poliittista oikeudentajun hakemista tai nationalismia. Kaikissa niissä on sama maku: varmuuden ja todellisen totuuden purukumi, joka korvataan uudella palalla kun vanha alkaa tympiä. Uusi pala otetaan joko samasta pussista – tyypillistä merkkiuskovaisille ja konservatismiin taipuvaisille mielille – tai sitten uudesta pussista – tyypillistä etsijöille ja levottomille sieluille.
Yksi asia on aina varma.
Sitä sanotaan olemassaoloksi, tai ainakin sen tunteeksi. Antiikin esisokraattinen filosofi Anaximander sanoi sitä Aperioniksi, ikuiseksi, rajattomaksi ja pysyväksi.
Olemassaolon tunne ei implikoi ketään, joka tuon olemassaolon kokee: se on jo erillisyyttä siitä, kokijan ja koetun kahtiajako, jolle ei oikein ole perusteita. Ei se, että tässä hetkessä kulkee ajatuksia, aistimuksia ja tunnetiloja johda vielä siihen päätelmään, että niiden takana on kokija sellaisena kuin olemme sitä tavanneet ajatella: persoona, tai vapaalla tahdolla varustettu erillinen minä. Olemassaolon tunnetta voi ajatella sekä substantiivina (kokijana) että verbinä (kokemisena), mutta ei välttämättä joko/tai -vaihtoehtona. Tai sitten saa perustella aika kovasti tuohon valintaan johtaneita ajatuksiaan.
Tätä keskustelua voi muuten jatkaa vaikka Jay Garfieldin kanssa.
Joka tapauksessa…
Jos tahtoo vähentää kärsimystä ja lisätä iloa, kannattaa tehdä minunkaupat todellisuuden kanssa. Tämmöisten kauppojen tuloksena saavutetaan aika laaja tieto omasta olotilasta. Kuten Fred Davis sanoo, jos haluat tietää miten sinulla menee, katso ulos ikkunasta.
Näitä kauppoja aletaan hieroa sillä hetkellä, kun julistaudut tietämttömäksi sen suhteen, että onko “sinun” ja “todellisuuden” välistä eroa olemassa. Kauppasuhde syvenee, kun huomaat, miten olemassaolon tunteen kiistaton tosiasia yhdistää kaiken koetun, niin “sinun tunteesi” kuin traktorit, asteroidit ja Vladimir Putinin ajatukset. Tämän jälkeen juttu on enää klousausta vaille valmis.
Miten se tehdään, kysyt?
Minäpä kysyn sinulta: mikä saa sinut uskomaan, että kauppaa ei ole jo lyöty lukkoon?
Jos haluat tutkia vastausta yhdessä, jatketaan täällä…