Sain oivalluksen viikonloppuna siitä, miksi kannattaa käydä terapiassa tai ainakin puhua omista asioista.
Olin 13-vuotiaan tyttäreni kanssa ajelulla. Päätin ottaa maisemareitin. Se kiertäisi mukavan, kuohuvan kosken kautta, jossa voisi vaikka tehdä nuotion. Mikä se teiniä enemmän huvittaisi kuin istua isäukon kanssa tulilla lauantai-iltapäivällä!
Reitti alkoi normaalina sohjoisena talvikelinä. Maavaraa oli autossa sen verran, että ei tarvinnut huolehtia. Kunnes keli muuttui.
Tien pinta alkoi vähitellen olla jäätä, sitten peilijäätä. En tiedä, oletko sinä ajanut koskaan peilijäällä – luultavasti olet – mutta mutkaisella, mäkisellä ja pitkään jatkuvalla metsäautotiellä touhusta alkoi tulla yht’ äkkiä totista.
Kieli keskellä suuta ajelin eteenpäin, yritin peittää huolestumiseni tytöltä, ja keskityin hengittämään. Eihän tilanteessa sikäli ollut mitään vaarallista (vielä), olisi vain ollut hemmetinmoinen säätö saada apua keskelle metsää.
Jossain kohtaa pysähdyin puhaltamaan. Astuin autosta ulos, heiluttelin kytkintä kroonisesti pumpannutta koipeani, ja yritin tasaantua. Olin vuosi sitten ajanut ojaan vastaavissa olosuhteissa.
Nousin takaisin autoon, ja katsoin, että eipähän muuten voi olla totta.
Edessä oli nousu kosken ylittävälle sillalle, jonka jälkeen tie alkoi seuraamaan vuolaana virtaavaa joentapaista. Mitään sanottavampaa penkkaa ei ollut. Peilijää, hermoheikkona nyt käyvä isukki, ja virtaava vesi ei ollut se varsinainen lauantai-iltapäivän erikoinen, mitä olin tullut hakemaan. Tyttäreni nappasi kuvan, jonka laitan tähän iloksesi:
Ajoin vagushermo sykkien peilijäistä tietä, mielessäni vain se, että nyt olisi kyllä aivan mielettömän kivaa pysyä tiellä. Tie kaartui – ei hyvä – ja kaartui uudestaan toiseen suuntaan. Näin vihdoin pari taloa tien varrella edessäpäin ja ihmettelin milläköhän kuumönkijällä niiden asukkaat talvella poistuvat asumuksistaan.
Kun sitten kantatie näkyi edessä, uskalsin olla jo toiveikas. Ehkä selviämme ilman säätöä, jokeen luisumista ja muuta inhottavaa. Vielä oli silti sokeri pohjalla. Ennen viimeistä ylämäkeä tien vieressä oli kyltti:
“Varoitus – tien reunat voivat sortua”
Kotiin päästyäni kerroin tarinan vaimolleni, soitin isälleni ja naamatusten avasin sanaisen arkkuni parhaalle kaverilleni.
Näin tehdessäni ymmärsin, miksi omista asioista kannattaa puhua.
Kun kerrot turvallisessa ympäristössä tilanteesta, jossa olet kokenut olosi turvattomaksi, elät uudestaan tuon tilanteen ja kokemuksen. Kun elät tuon tilanteen ja kokemuksen uudestaan niin, että koet olosi turvalliseksi, koet sen ikään kuin uudestaan mutta tällä kertaa turvallisesti.
Jos et tee näin, sisääsi jää turvaton kokemus, joka koteloituu, muodostaa suojakuoria ja mekanismeja, jotka aktiivisesti torjuvat alkuperäisen kokemuksen aiheuttamaa pelkoa, ahdistusta ja muita kurjia tunteita. Tämä torjunta näkyy ulospäin ihmissuhdeongelmina, itsetunnon ongelmina ja muina persoonaan – siis kuoreen – liittyvinä ongelmina.
Jos teet näin – jos puhut asioistasi – kokemus ei poistu, mutta se balsamoituu. Ymmärrätkö mitä ajan takaa? Turvallinen ympäristö ikään kuin valelee turvattoman kokemuksen balsamilla, tervehdyttävällä aineella, minkä jälkeen se ei poistu – sitä ei torjuta – vaan muuttuu muumioiduksi muistoksi. Se säilyy, siitä tulee tarina, sanan parhaassa mahdollisessa mielessä – sen sijaan, että se jatkaisi elämäänsä neuroottisina oireina, eräänlaisena psyyken elävänä kuolleena, kurjana muistona, jota yritämme tukahduttaa.
Kokemuksia ei kannata tukahduttaa, vaan ne pitää elää uudestaan turvallisesti. Silloin niistä voi jotain oppiakin, terapeuttisen hyödyn ja stressin purkamisen ohella.
Omista asioista kannattaa puhua, ja sen opin kun ajoin metsäautotietä talvella tyttäreni kanssa.