Valmentaminen (eli coaching) urheilun ulkopuolisessa maailmassa on suhteellisen uusi ilmiö. Erilliseksi alakseen se on noussut selkeästi vasta 1990-luvulla.
Nykyisin se on yksi yleisimpiä turvapaikkoja entisille HR-johtajille ja organisaatioiden rattaissa merkityksettömäksi hioutuneille asiantuntijoille, jotka ovat halunneet kokea suorempaa, inhimillisempää ja vapauttavampaa vaikutusta oman työnsä tulosten suhteen.
Laajemmassa mielessä valmentaminen on heijastus digiajan henkisyydestä.
Ihminen saapuu valmennukseen yleensä kaivatessaan selkeyttä elämäänsä. Hänen ongelmansa eivät ole riittävän ongelmallisia psykologiseen terapiaan, eivätkä ne ole luonteeltaan riittävän spirituaalisia henkisen opettajan kanssa käsiteltäväksi. Yleensä asiakas kokee ristiriitaa ympäristönsä, oman itsensä ja tekemisensä tai suoritustensa välillä. Tämä ristiriita heijastaa digiajan haasteita laajemmin: toisaalla on työn ja suorittamisen palvonta, ja toisaalla on oman aidomman itsen ja omien tunteiden ja tarpeiden kuunteleminen. Mitä tehdä? Mikä on oikein ja mikä viisasta? Miten ottaa työ, itse ja koko elämä huomioon tässä monimutkaistuneessa maailmassa, jossa yksinkertaisia ratkaisuja ei ole enää tarjolla? Näiden asioiden kanssa painiva ihminen on digiajan henkisyyden ytimessä.
Digiajan henkisyys on halua löytää selkeyttä.
Se perustuu tarpeeseen ottaa työn kolonialisoimaan ihmiskuvaan mukaan oma itse ja sen tarpeet, jotka monella ovat jääneet työnkuvan ja roolin alistamiksi. Näiden asioiden mahtumista samaan kuvaan kutsutaan usein työn ja vapaa-ajan tasapainoksi. Digiajan henkisyydessä nähdään monien tätä tasapainoa uhkaavien tekijöiden hallitsemiseen, muokkaamiseen tai poistamiseen johtavia polkuja. Näitä voidaan sanoa digiajan henkisyyden poluiksi tai traditioiksi. Osa traditioista pyrkii minimoimaan työn (Tim Ferrissin “Neljän tunnin työviikko”) osa taas pyrkii palauttamaan fokuksen työssä kaikkein tärkeimpään (Cal Newportin “Syvä työ”). Osa digiajan henkisyyden suuntauksista opettaa kantamaan vastuun omista valinnoista ja omaksumaan yksinkertaisia periaatteita Jordan Petersonin tapaan, kun taas osa auttaa olemaan välittämättä suorituskeskeisyyden vaatimuksista á la Mark Manson ja “Kuinka olla välittämättä p*skaakaan”.
Digiajan henkiset polut voidaan jakaa karkeasti kahteen luokkaan:
- vastuupolkuihin ja
- vapauspolkuihin.
Vastuupolkuja edustavat kaikki ne suuntaukset, jotka kannustavat kehittämään itseään ja taitojaan, jotta olisi osaavampi työn eri osa-alueille.
Näiden polkujen pyhät kirjoitukset tunnistaa helposti jo otsikoista: Voittamisen anatomia (Aki Hintsa), Power of Full Engagement (Jim Loehr & Tony Schwartz) tai 7 Habits of Highly Effective People (Stephen Covey).
Vapauspolut ohjaavat toiseen suuntaan. Ne kannustavat rakentamaan uudenlaisen elämäntavan, jossa työn määrä on minimi, ja vapaan ajan määrä on maksimi. Tämän suuntauksen pyhiä tekstejä ovat e.m. Ferrissin Four-Hour Work Week ja Tom Hodgkinsonin Joutilaisuuden ylistys – ja miksei myös zen-buddhalaisuudesta ammentavan Ryokanin Suuri hupsu.
Molemmilla traditioilla on niin ikään pitkä historia. Vastuupolkujen varhaisteksteihin kuuluu ”How to Live on 24 Hours a Day” (1908), ja vapauspolkuja tallaava voi tarttua kaikkien joutilaiden esikuvaan, Ivan Gontsarovin Oblomov-romaaniin vuodelta 1859.
Valmennustyö on, lyhyesti, henkisyyttä nykymuodossa, 2020-luvun ihmiselle relevantti polku elämän ja oman paikan selkeyttämiseen. Se on syntynyt vastaamaan samoihin suuriin kysymyksiin, joita ihminen on aina esittänyt kun olosuhteet ja oma olemus hankaavat vastakkain. Integraalisen valmennuksen ytimessä on ymmärrys siitä, että toisinaan ihmettely on suurinta, mihin me kykenemme, ja jo se – yhdessä ihmettely, ja työstä hetkeksi sivuun astuminen – on arvokasta.
Henkisyys on sitä, että nähdään tutut asiat uudella, yllättävällä tavalla – ja sen jälkeen ollaan, toimitaan ja ajatellaan eri lailla kuin ennen tuota arkista, henkistä oivallusta.