Kun olin vähän päälle kaksikymmentävuotias, opettelin meditaatiota.
Menin mukaan opiskelukaupungissani kokoontuvaan tiibetinbuddhalaiseen ryhmään. Siellä harjoitettiin oppikirjan mukaista vajrayanaa.
Tiibetinbuddhalaiseen mietiskelyyn kuuluvat erityyppiset visualisaatiot. Se on runsas ja rikas perinne. Mukana ryhmässä oli myös myöhemmin melko tunnetuksi tullut ja kansainvälistä uraa tehnyt aivotutkija.
Tiibetinbuddhalaisesta ryhmästä siirryin zen-meditaation pariin.
Zen on buddhalaisen mietiskelyn japanilainen muoto. Kantasana on muinaisintialaisen sanskriitin keskittymiseen viittaava dhyan. Kun Buddhan opetukset siirtyivät ensimmäisenä zen-patriarkkana pidetyn Bodhidharman mukana Intiasta Kiinaan, syntyi chan-koulukunta. Kun buddhalaisuus sitten liikkui kohti Japania, sitä alettiin kutsua zeniksi.
Samaa ydintä, kaikki kuitenkin: olemme yhtä, koska olemme tyhjyyttä, josta kaikki muodostuu.
Näin niinkuin karjalaisessa piirakankuoressa
Zen-mietiskelyn ydin on yksinkertainen. Istutaan jalat jonkinmoisessa ristissä, ja lasketaan hengityksiä. Siinäpä se. Sitä sitten jatketaan parikymmentä, kolmekymmentä minuuttia kerrallaan.
Vaihdoin vähäksi aikaa kaupunkia tulevan rouvani opiskeluiden takia. Siellä oli toimiva zen-ryhmä.
Ryhmä kokoontui kampusalueen pienessä kivikappelissa, joka oli varmaan sata vuotta vanha. Tunnelmallinen, pieni paikka. Siellä istuttiin Sogaku Harada Roshin perustaman, ja Philip Kapleaun – ajatusidolini Ken Wilberin varhainen zen-opettaja, muuten – länsimaihin tuoman tradition mukaisesti.
Sitten muutimme molemmat, minä ja vaimoni, takaisin opiskelukaupunkiini.
Halusimme jatkaa mietiskelyn harjoittamista zen-perinteen tapaan, mutta kaupungissamme ei ollut siihen valmista ryhmää. Niinpä perustimme sellaisen. Mukaan tuli kymmenisen aiheesta kiinnostunutta.
Se oli hienoa ja tunnelmallista. Istuimme kerran viikossa, aamuisin puoli kahdeksasta kahdeksaan, vanhan puutalon salissa. Matka sinne kulki jokirantaa pitkin. Kävelimme sen yhdessä naapurimme Korkin kanssa. Hän soitti paikallisessa sinfoniaorkesterissa fagottia, ja oli harrastanut mietiskelyä omin päin vuoden verran.
Vaimoni oli tuohon aikaan raskaana.
Kun poikamme syntyi, ei yhteinen istunto kerran viikossa ollut enää mahdollista. Ryhmä kuivui kasaan.
Minä ja Korkki jatkoimme kuitenkin zenin harjoittamista.
Istuimme kerran viikossa, keskiviikkoaamuisin, yhdessä hänen olohuoneensa lattialla. Kumpikin omilla zafuillamme (olin sellaisen hankkinut opiskelijabudjetistani). Zafu on kapokilla täytetty kova tyyny, jonka päällä saa oikein hyvän mietiskelyasennon.
(No niin, nyt tuo sana: “mietiskely”. Se on mielestäni hauska. “Meditaatio” tarkoittaa kantasanana, sieltä latinan kautta tulleena, ihan samaa asiaa. Molemmat sanat johtavat yhtä lailla harhaan, ainakin tällaisessa Kaakkois-Aasialaisessa mielessä. Zen, vajrayana ja – seuraavaksi tästä lisää – vipassana eivät ollenkaan meinaa sitä, että mitään mietiskeltäisiin; päin vastoin. Tai, jos jotain, niin ne voisivat olla “mietiskelyn mietiskelyä” – eli sen tarkkailua, miten ajatukset ja mielteet nousevat ja häipyvät mieleksemme kutsutusta kummituksesta.)
Noilla zafuilla minä ja Korkki siis istuimme kerran viikossa. Oli jotenkin hassua mietiskellä yhdessä naapurin kanssa. Molemmat hiljaa, puoli tuntia, samassa huoneessa.
Tämän jälkeen halusin kokeilla jotain vaativampaa.
Näin ilmoitustaululla mainoksen vipassana-perinteen mukaisesta kymmenen päivän meditaatiokurssista. Ilmoittauduin mukaan asiasta sen enempää tietämättä. Se oli mielenkiintoinen kokemus.
Kurssi järjestettiin kesällä, Vihdissä, lähellä pääkaupunkiseutua.
Matkustin sinne bussilla. Jäin pysäkille, josta minut nouti toinen kurssin pääjärjestäjistä. Hän kysyi: “Oletko istunut aikaisemmin?”. Ajattelin, että olenhan minä istunut, paljonkin. Vähän aikaa kesti, että ymmärsin istumisen tarkoittavan hänelle mietiskelyä.
Kurssi pidettiin leirikeskuksessa järven rannalla. Säännöt olivat selkeät ja tiukat, ja noudattivat opettaja S.N. Goenkan edustamaa perinnettä.
Herätys oli kello 4:30. Ensimmäinen istunto kello 5:00. Se kesti kaksi tuntia. Sitten aamiainen, ja toinen istunto. Yhteensä päivässä harjoiteltiin kymmenen tuntia.
Avainsana oli harjoittelu. Vipassana on meditaatiotekniikka, jossa pyritään kehittämään tarkkaavaisuutta – vipassana tulee palin kielestä, ja tarkoittaa suunnilleen “tarkkaa havaitsemista”. Tekniikassa huomio viedään kehossa oleviin fyysisiin aistimuksiin, ja yritetään havaita, miten ne alkavat ja loppuvat. Mikään ei ole pysyvää, se on tarinan opetus; kaikkein vähiten keholliset aistimukset.
Kolmen päivän ajan harjoiteltiin huomaamaan miten oma hengitys nenän kautta tuntuu ylähuulella.
Kolmekymmentä tuntia sitä kolmessa päivässä.
Tuli ylähuuli tutuksi.
Sitten siirrettiin samaa tarkkaavaisuutta päälaelta alaspäin kehoa. Se tuntui jo helpotukselta. Oli kiva laajentaa tutkittavaa aluetta.
Kurssin jälkeen jatkoin meditaation harjoittamista eri menetelmien kautta. En jäänyt tekemään vipassanaa, vaan otin sen ikään kuin osaksi repertuaaria. Kokeilin ääniaaltojen ja kuulokkeiden kautta tehtäviä tekniikoita. Niitä olivat muun muassa Holosync ja Hemisync. Tykkäsin niistäkin.
Sitten kun elämä tuli kompleksisemmaksi – valmistuin yliopistosta, tuli toinen lapsi, perustin yrityksen – alkoivat aikataulut ja elämän pinnalle kasvanut juurakko tulla istumisen tielle.
Aika tyynyllä vähentyi. Tuli pitkiä kausia, jolloin en istunut lainkaan.
Viimeisin pitkä kausi on takana juuri nyt. En muista milloin olisin istunut peräkkäisiä päiviä, edes muutamaa minuuttia kerrallaan.
Miksi lopetin meditaation?
Niin, miksi?
En osaa sanoa, muuta kuin että laiskuus ja monimutkaisuus lisääntyivät ja muutenkin pärjäsi.
Tänä aamuna otin toimistolleni mukaan mietiskelytyynyn.
Puhalsin siitä pölyt pois (sitä oli jonkun verran) ja istuin alas shoji-ristikon eteen. Istuin, mitä, ehkä kymmenen minuuttia, korkeintaan.
Tiedätkö tunteen kun sukeltaa kesällä, ensin käveltyään ja emmittyään ja sitten menee pää edelle ei-edes-kylmään veteen?
Sellainen olo minulla oli kun nousin.
Aika, jota usein pidämme virheellisesti “nopeasti kuluvana” – koska mielemme kiitää asiasta seuraavaan eikä ole tyytyväinen tai rauhallinen – tuntui siltä, kuin se olisi ollut jotain raskasta, pehmeää ja turvallista, jonka läpi kävelin, kun menin keittiöön ottamaan kahvia.
Huomenna, jos luoja suo, istun uudelleen.
Samaan paikkaan, samalle tyynylle, saman verran.
Jos en muuten, niin saadakseni ajan hidastumaan, ja tuntumaan paksulta, pehmeältä ja turvalliselta, jonka läpi kävellä paikasta toiseen.