Kun ihminen tulee tiettyyn ikään, hän ymmärtää miten rakkaus ei yksin riitä.
Oma käsitys rakkauden antamisesta ja vastaanottamisesta on usein ristiriidassa toisen käsityksen kanssa. Tämän oivalluksen tapahtuessa voidaan puhua kriisistä parisuhteessa.
Se on parhaimmillaan isoimpia henkisen kasvun tilaisuuksia.
Mutta aloitetaan juttu siitä, mistä se oikeastaan alkaa, eli lapsuuden taikamaailmasta – siitä kasvuympäristöstä, joka on ollut aikanaan meitä isompien ihmisten arkea. Tämä maailma muodostaa perusteet vuorovaikutuksen kaavoille, jotka vuosia myöhemmin näyttävät hitaasti kasvaneet kyntensä ja tekevät aikuisista lapsia jälleen.
Lapsuuden kasvuympäristö
Ne meistä, joiden lapsuuden kasvuympäristö on ollut muutakin kuin kettukarkkeja ja mannapuuroa ymmärtävät, että iso osa lapsuudesta on selviytymistä.
Ulospäin se näyttää usein viattomalta. Lapsi leikkii kunnes ei enää leiki, viettää aikaa ulkona tai sisällä, lempipuuhiensa parissa. Sisältä käsin tilanne on kuitenkin toinen.
Lapsi kasvaa aikuisten keskellä, joista monet ovat aikuisia vain nimessä.
Useimmalla aikuisella henkinen kehitys on pahasti vaiheessa. Iso osa aikuisista on myös rikkinäisiä ihmisiä: tunnetaidoiltaan vajavaisia ja kykenemättömiä ymmärtämään oman olemisen tapansa muodostavan keskeisen kasvuympäristön henkisiltä taidoiltaan herkässä vaiheessa olevalle ihmiselle.
Iso osa tästä kasvuympäristöstä on tarpeeksi kunnossa näyttääkseen ulkoisesti riittävän hyvältä. Valtaosa meistä ihmisistä kärsii kuitenkin helpon paikannuksen harhasta. Jos asiat näyttävät ulkoisesti olevan ookoo – talossa on ruokaa, pihassa on auto, ja aikuiset eivät kauheasti huuda – asioiden täytyy silloin olla ookoo.
Tämä on niin sanottu helpon paikannuksen harha.
Jos asiat näyttävät hyvältä, se ei tarkoita, että ne tuntuvat hyviltä.
Lapsuus selviytymisen stategiana
Lapsuutemme on oppikoulu siitä, miten elämässä selviydytään. Kasvuvuodet antavat meille strategian, miten ihmisten ja elämän kanssa tullaan toimeen. Tuo strategia ohjaa huomiotamme tiettyihin asioihin, ja auttaa ohittamaan tietyt asiat. Tästä strategiasta muodostuu kilpi todellisuutta kohtaan.
Jotkut sanovat näitä strategioita luonnetyypeiksi ja kilpeä tavaksemme ilmentää tuota luonnetta vuorovaikutuksessa.
Kun joku kritisoi luonnettamme, hän kritisoi tapaamme selviytyä.
Joku meistä on oppinut torjumaan uhat kasvuympäristössään hyökkäämällä kohti. Hänen selviytymiskeinonsa on aggressio.
Joku toinen on selviytynyt olemalla välittämättä häneen kohdistuneesta välinpitämättömyydestä. Hänen selvitymiskeinonsa voi olla huumori, tietoinen välinpitämättömyys tai älyllistäminen.
Jollekin taas selviytyminen on ollut näkymättömäksi tekeytymistä.
OIi selvitymiskeino mikä tahansa (ja jokainen lapsuudenympäristö on vaatinut Kettukarkkien ja mannapuuron ohella myös selviytymistä, olivat vanhemmat sitten rapajuoppoja tai arkkipiispoja), se jatkuu aikuisuudessa.
Täsmällisemmin: se määrittää olemisemme tapaa läpi elämämme.
Ja sen vuoksi henkinen kehitys on niin vaikeaa.
Supervoimasi on heikoin kohtasi
Sama supervoima, joka “tekee sinusta sinut” positiivisessa mielessä, tekee sinusta myös joustamattoman, hyökkäävän, vetäytyvän, liika viisaan, tarpeettomasti ymmärtäväisen, ympäristöä huomioimattoman…ja niin edelleen. Lisää listaan oma supervoimasi, ja lisäät samalla oman heikon kohtasi.
Tämän yhteenkietoutuneisuuden johdosta henkinen kehitys on niin hankalaa. Meidän pitäisi ikään kuin laskea se sama kilpi, joka on auttanut meitä torjumaan uhkia lapsuutemme ympäristössä.
Itselleni kilpi oli huumori ja sen lähisukulainen, älyllistäminen. Niiden avulla torjuin todellisuudestani minuun kohdistuneen välinpitämättömyyden.
Se tarkoittaa aikuisena sitä, että en huomaa tiettyjä asioita lähiympäristössäni kovinkaan tarkkaan.
Katseeni kohdistuu ikään kuin jatkuvasti ohi tai yli sen, mikä on välittömästi tässä. Abstraktit asiat, käsitteet ja henkitieteet vetävät huomioni puoleensa aivan kuin elokuvat ja sarjakuvat pienenä. Näissä maailmoissa minun ei tarvinnut tiedostaa välinpitämättömyyttä – siis sitä, että minulla ei ollut väliä.
Se on traagista, koska meistä jokainen jakaa saman kohtalon.
Aikuisuus on paradoksien hyväksymistä
Ihmisen osa on kehittää puolustuskeinojen kaava lapsuutensa kasvuympäristössä, ja myöhemmin (usein kymmeniä vuosia myöhemmin) huomata tuon kaavan haittaavan ihmissuhteidensa dynamiikkaa.
Monella tämä kriisiytyy tilanteessa, jossa pitkään jatkuneessa ihmissuhteessa pinnan alla (tai päällä) jatkunut hankaus saavuttaa lakipisteensä.
Kyse on kahden kilven, eli kahden selviytymiskeinon, kalahtamisesta yhteen.
Tästä kriisistä voi joko ottaa opikseen tai paeta sitä.
Pakeneminen näkyy usein yrityksenä “uuteen kierrokseen”.
Nimeen on piilotettu ironia. Uusi kierros tarkoittaa saman ongelman aloittamista, mutta vain kierroksen alusta, jolloin ongelmaa ei toiselle vielä näy. Samalla voi itse ummistaa silmänsä siltä tosiasialta, että supervoimasi on samalla myös superheikkoutesi.
Opiksi ottaminen on toinen juttu.
Se tarkoittaa aikuiseksi kasvamista, vihdoin ja viimein.
Sen lyhyt määritelmä on paradoksien hyväksyminen. Tässä tapauksessa paradoksi on siinä, että oma supertaito ja kilpi on laskettava tilapäisesti, jotta toiseen käteen voidaan ottaa uudenlainen ja uudenlaisen sankarin ase.
Jollekin se on miekka, toiselle rauhanpiippu.
Omista ehdollistuneista kaavoista riippuen, lähdemme kasvamaan yleensä vastakkaiseen suuntaan kuin mihin lapsuuden selviytymiskaava on ohjannut. Joko rentoudumme tai skarppaamme, jotta voisimme aikuisina ihmisinä olla, lopulta, rennosti skarppeja tai skarpisti rentoja.
Huonot uutiset: on aivan hemmetin vaikeaa kasvaa aikuiseksi, koska se vaatii oman ympäristönsä ja omien puolustuskeinojensa kohtaamista – ja toisen ihmisen ympäristössä syntyneiden, aivan vastaavien puolustuskeinojen näkemistä. Meidän pitää nähdä ikään kuin stereona kahden lapsuuden kaavat, osana suhtautua niihin sekä empaattisella että kriittisellä älyllä, ja jatkaa siitä sitten eteenpäin jonkinmoisen dialogin kautta.
Oi voi. Mieluummin sitä vahtaisi tietenkin televisiota tai räpläisi kännykkää.
Hyvät uutiset: meillä on siihen kuitenkin mahdollisuus, jonka avulla voimme päästä pahimman kriisin yli.
Rakasta toista kuten hän haluaa
Annan esimerkin, omasta elämästäni.
Minun katseeni kohdistuu ohi nykyhetken. Sillä tavalla olen oppinut lapsena selviytymään. En näe käytännön asioita ja “arkitodellisuutta”, koska sen ohi katsominen on ollut se tapa, jolla olen kestänyt lapsuuden kasvuympäristöä paremmin. Tämä on muokannut minusta Narrin.
Puolisoni katse kohdistuu vahvasti nykyhetkeen. Sillä tavalla hän on oppinut selviytymään. Hän näkee kaiken, mitä pitää käytännössä tehdä. Hänen selviytymisstrategiansa on ollut puuttua lapsuuden kasvuympäristöön, mikä on muokannut hänestä Hallitsijan.
Kun sitten Narri ja Hallitsija kohtaavat, heissä kohtaa kaksi tapaa selviytyä yhtä lailla (mutta eri tavoin) vaillinaisesta kasvuympäristöstä. Toinen viihdyttää ja luo tunnelmaa (ja katkeroituu, kun ei saakaan siitä pisteitä), ja toinen kokee hallitsevansa kaikkea mahdollista, näkyvää ja näkymätöntä käytännön työtä (ja uupuu ensin suututtuaan, kun toinen ei tartu samoihin asioihin aloitteellisesti).
Tämä vuoksi meillä ihmisillä on niin vaikeaa yhdessä.
Oletamme, että toinen voisi ja kykenisi näkemään samat asiat kuin itse näen.
Samaan aikaan juuri noiden asioiden näkemättömyys on ollut tapa kestää, sietää ja selviytyä.
Ja tämän vuoksi tuntuu usein kohtuuttomalta, että toinen pyytää vaihtamaan strategiaa lennosta: olemaan rennompi, tai olemaan tarkempi, tai mitä tahansa…koska tuo uusi tapa olla tuntuu olevan vastoin kaikkea sitä, mitä on oppinut pitääkseen maailmansa pystyssä.
Vaan oppia ikä kaikki.
Mahdollisuus on siinä, että näemme nämä kaavat sen sijaan, että näemme niiden kautta.
Sitä sanotaan subjektista objektiksi -siirtymäksi.
Subjektiivisen tekeminen objektiiviseksi on tilaisuutemme kestävään henkiseen kasvuun, ja sepä onkin niitä harvoja asioita, jotka erottavat meidät muista kädellisistä.
Tämän kautta kriisi parisuhteessa on tilaisuus kasvaa aikuiseksi sen sijaan, että pysyy ikuisesti samana lapsena, joka on oppinut aikuisten lasten keskellä selviytymään parhaalla mahdollisella, ja usein ainoaksi tietämällään tavalla.
Tuon aikuiseksi kasvamisen merkki on kyky rakastaa toista ihmistä niin kuin hän haluaa tulla rakastetuksi.