Olin tyttäreni Fannin kanssa katsomassa kirkossa Nosferatun.
Esitys oli osa Pori Organ -festivaalin ohjelmistoa. Elokuvan musiikin tuotti kirkkouruilla improvisoinut ranskalainen Jean-Baptiste Dumont.
Vuoden 1922 kauhuklassikko on yksi parhaita vampyyrielokuvia kautta aikojen. F.W. Murnau teki hieno ja visionääristä työtä kameran käytössä, kuvauspaikkojen valinnassa ja tarinankuljetuksessa. Vampyyrikreivi Orlockia näyttelevän Max Schreckin Nosferatu on myös yksi vaikuttavimpia hirviöitä, mitä valkokankaalla on nähty.
Elokuva toimii myös – tajusin sen katsoessani – mainiona allegoriana johtamiseen liittyvästä ongelmasta. Tuo ongelma vaivaa meitä lajina maailmanlaajuisesti.
Se tuntuu hätkähdyttävältä niistä, jotka ovat uskoneet demokratian ja vapaudenkaipuun olevan voittavia maailmanjärjestyksen palikoita.
Tuoreen brittitutkimuksen mukaan yli puolet 13–27 -vuotiaista englantilaisista haluaisi autoritaarisen diktatuurin valtionjohtoonsa.
Asiaa analysoinut The Guardianin toimittaja ymmärsi tämän kaipuun evolutiiviset perusteet. Meillä on lajina taipumusta uskoa niitä lajitovereita, jotka demonstroivat menestystä, fyysistä voimaa ja valtaa. Kukapa tällaista paremmin ilmentäisi kuin vampyyrivallankäyttäjä?
Nosferatujohtajaksi ei kuitenkaan päästä yksin. Siihen tarvitaan muutama Murnaun elokuvassa (ja sen perustanana olevassa Bram Stokerin Dracula-romaanissa) esitelty aisankannattaja.
Tarina lähtee liikkeelle, kun rahanahne Knock värvää nuoren Hutterin matkustamaan Karpaateille kreivi Orlockin linnaan tarkoituksena kaupata tälle asunto kaupungista. Siitä saisi hyvän komission, Knock vakuuttaa Hutterille, joka nuorena nousukkaana jättää morsiamensa Ellenin kotiin odottamaan ylkänsä paluuta rahatukon kanssa.
Rahan sijaan Hutter jää vangiksi Orlockin linnaan. Orlock pakkaa matka-arkkunsa (kirjaimellisesti: matkaan lähtee kuusi mullalla ja rotilla täytettyä ruumisarkkua) ja lähtee seilaamaan kohti Wisburgia. Kohta kaupungin valtaa rutto, Ellen kuolee vampyyrin puremaan ja kaikki menee muutenkin päin helvettiä.
Keskeiset symboliset elementit heijastettuna nykypäivään ovat ruttoa levittävä Nosferatujohtaja, hänen agendaansa palveleva ahne käsikassara, ja vampyyrijohtajan hypnoosin alle jäävä viaton ihmisolento.
Nykypäivän Nosferatujohtajiksi kelpaavat kansanmurhaa masinoiva Benjamin Netanyahu, mitattavien suureiden suurvisiiri Donald Trump ja lihamyllystä valtionuskonnon luonut Vladimir Putin. Jokaisen ajatusmaailma on yhtä rikas kuin vampyyrin sielunelämä ja teot kuin suoraan Nosferatun pelikirjasta: vuodata viattomien verta ihan vain siksi, koska sitä vampyyrijohtaja kaipaa.
Nosferatu pitää kuitenkin houkutella esiin. Kuten elokuvassa, hänet lopulta saa ruttoa levittämään kaupparatsu Hutter, joka voitontavoittelun nimissä myy hänelle talon kaupungista – vieläpä omaa asuntoaan vastapäätä. Sieltä onkin sitten Nosferatun kiva kytätä ilta toisensa perään nuoren Ellenin kaulaa.
“Vaimollanne on kaunis kaula”, toteaa Kreivi Orlock eräässä elokuvan mainioimmista tekstiruuduista.
Ilman meidän lajityypillistä ahneuttamme ja evolutiivistä tarvettamme uskoa vahvoihin johtajiin ei heistä koskaan pääsisi kehittymään Nosferatujohtajia. Me houkuttelemme heidät esiin halutessamme päästä osingonjaolle maailman turhimmista suureista: rahasta, vallasta ja paikasta auringossa.
Diogenes, yhteiskunnan konventioille palttua antanut filosofi – hän oli muun muassa valinnut asuinpaikakseen tynnyrin – antoi tarinan mukaan hänelle kaiken mahdollisen maallisen hyvän luvanneelle Aleksanteri Suurelle vain yhden toivomuksen:
“Astu pois tynnyrini edestä, seisot auringon tiellä”.
Tuolla asenteella on helppoa vastustaa Nosferatujohtajien kauppatavaraa: menestykseksi naamioitua ruttoa.