Olen viime aikoina tehnyt havainnon.
Identiteetti seuraa ajattelun tasoa.
Identiteetti on vastaus kysymykseen: “Kuka minä olen?”. Määrittelemme sen yleensä melko yksinkertaisella tavalla: olen äiti, isä, valmentaja, lapsi, koululainen, maailmankansalainen, simpukka…
Tuo vastaus seuraa kykyämme ottaa näkökulmia. Tuo kyky puolestaan seuraa ajattelumme tasoa. Erilaisia tasomalleja on kymmeniä tai satoja; itse olen käyttänyt omaa kerrostalomalliani, eli:
Kun ajattelumme kasvaa kehityskerroksesta toiseen, seuraa mielenkiintoinen ilmiö. Identiteettimme, eli vastaus kysymykseen “kuka minä olen”, muuttuu niiden näkökulmien myötä, joita muuttunut kerros ja muuttunut maisema tarjoavat.
Jos ykköskerroksessa voidaan nähdä vain oma etupiha – minun tarpeeni – on identiteetti itsekeskeinen. “Minä olen” sankari, voittaja, vahva, leijona, naarastiikeri, ykkönen, ja muut ovat kakkosia.
Kakkoskerroksesta voidaan nähdä oman pihan ohella yhteinen piha. Tuosta meidän pihastamme tulee paljon tärkeämpi kuin omasta pihasta. “Minä olen” suomalainen, kokoomuslainen, persu, Ässien kannattaja, ruotsalaisten vastustaja, meidän puolella.
Kolmannesta kerroksesta nähdään kaikki maailman pihat. Tuo näkeminen muuttaa samalla logiikalla myös omaa identiteettiä. Enää en kykene, en vaikka miten tahtoisin, olla yksinomaan meidän ideologiamme kannattaja. Minusta tulee maailmankansalainen, tieteilijä, yleisiin lainalaisuuksiin luottaja, yhtenäisten lakien ja moraalin puolustaja.
Neljännestä kerroksesta alkavat näkyä raot tässä suuressa tarinassa kaikista pihoista. Sieltä alkaa näkyä taustalla olevia rakenteita, ja etenkin miten nuo rakenteet ajavat marginaaliin kaikkia niitä, jotka eivät sopeudu tai kuulu suureen narratiiviin. Minusta tulee vähemmistöjen puolustaja, sortorakenteiden tutkija, yhteiskunnan tienpientareelle jääneiden auttaja, jälkimoderni ihminen, joka on hereillä mikroaggressioiden ja makrotason sorron suhteen.
Kun sitten näemme minkä tahansa näistä maisemista, alkaa minäkäsityksemme olla samanlainen. Se näkyy puheessa, etiikassa, valinnoissa, ja niin edelleen. Neloskerroksesta maailmaa katsovan puheessa korostuvat usein ihmisoikeudet, valinnanvapaus, ja niin edelleen. Joskus tämä identiteetti-maisema ylikorostuu, etenkin jos tuo maisema / kerros on melko tuore. Tällöin neloskerroksen maiseman näkevästä ihmisestä saattaa tulla ajattelussaan jäykkä ja dogmaattinen – melkein kuin kakkoskerroksen ryhmäkeskeinen fundamentalisti.
Jännä havaintoni on siinä, miten identiteetti ilmaantuu lähes kuin päälleliimattuna kykyyn ajatella entistä laajemmin.
Jännin havaintoni on se, että emme mahda tälle yhtikäs mitään.
Identiteetti seuraa ajattelun tasoa – äitini ja lapsuuden koiramme keskinäistä suhdetta lainaten – kuin “hai laivaa”.
Olemme, siltä tuntuu, lähes avuttomia tämän yhteisriippuvaisen ajattelukerros-identiteetti -korrelaation edessä.
Ja jos kykenemme näkemään asian näin – että olemme avuttomia, että tämä vain tapahtuu, melkein kuin luonnonlaki – olemme äkkiä paljon armollisempia ja radikaalisti empaattisempia toisia ihmisiä kohtaan.
Silloin, kristillistä filosofia mukaillen, “annamme heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät”.