Kirjoitin akateemisen kollegani Matti Kamppisen kanssa artikkelin “Integraalinen näkökulma henkisyyteen” professori Terhi Utriaisen kunniaksi julkaistuun juhlakirjaan. Teoksen nimi on lyhyesti ja ytimekkäästi “Uushenkisyys”. Se on ensimmäinen suomalainen artikkelikokoelma aiheesta.
Mutta siis mistä? Uushenkisyydestä? Mitä se oikein sitten on?
Uushenkisyys kuvaa monimuotoista ajattelua, jolle “en ole uskonnollinen, mutta olen henkinen” kuulostaa tutulta. Tämä rinnastetaan usein perinteiseen uskovaisuuteen, jossa henkinen oppi omaksutaan perinteestä, usein ulkokohtaisesti ja kirjaviisaasti. Uushenkisyydessä korostetaan omaa kokemusta.
Se, mitä tuo oma kokemus sisältää, on kuitenkin uushenkisyyden kentällä melkoisen laaja käsite. Joillekin se on uskoa enkeleihin, joillekin se on äänimaljahoitoa, joillekin taas meditaatiota. Sisältö on ensyklopedisen laaja – ja siinä onkin yksi uushenkisyyden ongelmista.
Kun samaan kastiin laitetaan kokeelliset harjoitusmetodit (kuten vaikkapa istumameditaatio, jossa ei ole mitään mystistä tai kummallista) ja puhtaasti maaginen ajattelu, kuten enkeliusko, on se sama kuin pitäisi teemabileet otsikolla “1800-luvun pariisilainen kulttuurisalonki”, ja tarjolla olisi nauravia nakkeja kaalinpäässä.
Yksi tapa selkeyttää tilannetta on nähdä uushenkisyydessä matala pää ja syvä pää.
Matalaan päähän voi kahlata kuka tahansa. Ei tarvitse osata uida – tervetuloa kaikki! Syvässä päässä vaaditaan uimataitoa. Siellä on ymmärrettävä mikä ero on uskomuksella ja viisaudella. Ensimmäinen on avoinna kenelle tahansa, ymmärryksestä tai “spirituaalisesta uimataidosta” riippumatta. Jälkimmäiseen vaaditaan uimakoe ja uimamaisterin paperit: hyppää veteen, kauho, ja yritä pysyä pinnalla. Jos ei suju, harjoittele – tai palaa lastenaltaaseen.
Uskontotieteen yleishaaste onkin se, että niin tutkimuskohteilla kuin tutkijoilla on vaikeaa erottaa älykkäästi ja empaattisesti matalaa ja syvää päätä toisistaan.
Onneksi on tämä kirja – johdatus aiheesta käytävään keskusteluun, ensimmäistä kertaa suomen kielellä.