Parisuhteen paradokseihin kuuluu se, että tarvitsemme rakastumista mennäksemme yhteen – mutta pysyäksemme yhdessä meidän pitää päästä rakastumisesta yli.
Alkuvaiheessa biologia hoitaa homman parin, kolmen vuoden ajan. Sen jälkeen astuu mukaan se paljon puhuttu arki. Touhusta tulee kompleksista, ja monesti suhde tekee täyskäännöksen: rakkaudesta tulee vihanpidon jälkeen välinpitämättömyyttä.
Yksi syy tähän se, että kohtelemme toista kuten haluaisimme itseämme kohdeltavan.
Unohdamme vaihtaa näkökulmaa. Toista kun pitäisi kohdella niin kuin hän haluaa itseään kohdeltavan. Kaikki muu on manipulatiivista narsismia: siis halua muokata toisen käytöstä ja kyvyttömyyttä katsoa maailmaa toisen kannalta.
Olen tähän aivan yhtä syyllinen kuin kuka tahansa.
Otetaan esimerkki. Tykkään kovasti, jos joku tykkää minusta, ja sanoo sen ääneen. Tuo sanominen voi liittyä johonkin hyvin pieneen, arkiseen asiaan. Oleellista on, että joku ilmaisee olevansa iloinen, tyytyväinen tai onnellinen minun tavastani ajatella, toimia ja olla olemassa.
Näin on tämä tehdas rakennettu.
Rouvani sen sijaan ei korvaansa lotkauta, vaikka kehuisin häntä aamusta myöhäiseen iltaan. Voin tuoda hänelle ruusun, mutta hän ei pidä ruusuista. Voin yrittää saada hänet nauramaan, mutta harvemmin onnistun siinä. Mutta kun vien roskat ulos, pesen vessan peilin, ja hankin meille lastenhoitajan, muuttuu Pääsiäissaaren patsas sulaksi kullaksi, ja sydämeni valitun kuukasvoille nousee autuas, Buddhan tyyneyttä lähentelevä hymy, josta lähtee tuhansia lootuskukkia ja lemmensäteitä kaikkia tuntevia olentoja kohti.
Se on muuten hieno näky.
Rakkaus ei ole koskaan yksi, ongelmaton asia. Toiselle rakkaudeksi kutsuttu tunne syntyy teoista ja palveluista: taakan ottamisesta pois omilta harteilta. Toinen jaksaa kantaa millaista taakkaa tahansa, kunhan vain saa osakseen mieltä ylentäviä sanoja.
Gary Chapmanin kirja “5 Languages of Love” on mainio teos siitä, miten onnellinen parisuhde on mahdollista vain, kun tiedämme mitä rakkauden kieltä kumppanini puhuu ja mitä rakkauden kieltä minä puhun. Jos minulle rakkaus on tekoja, ja sinulle se on sanoja, ja sitten yrittää tehdä ja tehdä, eikä toinen vain vastaa samalla tavalla…niin, se on turhauttavaa.
Kun sitten näkee asian uudella tavalla – että toisen vastaamattomuus johtuukin siitä, että hän ei kaipaa tekoja, vaan sanoja, eikä näin ollen ole tullut rakkauden koskettamaksi, omasta näkökulmastaan – alkaa ymmärtää vähän paremmin itseä, toista ja koko tilannetta.
Minun pitää puhua toisen kieltä, koska toinen kaipaa sitä.
Ja minun pitää kertoa toiselle, mikä on minun kieleni, eikä olettaa toisen tietävän sitä.
Monelle meistä koko ajatus rakkauden kielistä on uusi. Me kun elämme kaikkien muiden harhakuvien ohella yhden rakkauden illuusiossa. Siinä kuvitellaan ihmisten välisen rakkauden olevan yksi ja sama asia, vaikka oikeasti sillä on monta kieltä, ja jokaisella kielellä vielä omat, henkilökohtaiset paikallismurteensa.
Kirjassaan Chapman luokittelee viisi rakkauden kieltä:
- sanat
- aika
- teot
- lahjat
- kosketus
Lopulta aika yksinkertaista – ja sovellettavissa parisuhteesta johtamiseen, esimiestyöhön, ja lasten kanssa olemiseen.
Pitkän uran avioliittoneuvojana tehnyt Chapman kannustaa lukijaansa löytämään sekä oman että puolison ensisijaisen rakkauden kielen. Muuten vaarana on se, että kohtelee toista niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan – sen sijaan, että kohtelee toista, kuten hän haluaisi itseään kohdeltavan.
Tässä on paljon oppimista.
Helpommaksi oppimisen tekee, jos mieltää oman elämänsä kokonaisuuden olevan harjoituskenttä, eikä suoritus. Tuolla kentällä on sisäisen johtamisen perustaitoja, ja ulkoisen, toisten ihmisten kanssa olemiseen liittyviä taitoja. Näistä parisuhdetaidot ovat yksi kaikkein tärkeimmistä, ellei se tärkein.
Onneksi nykyaika on helppoa. Kehittymisen tahdon ohella ei tarvita kuin älypuhelin, ja avoimet korvat. Chapmanin kirja löytyy äänikirjana Audiblesta, mistä sen itsekin kuuntelin, mutta opus on käännetty myös suomeksi.