“Jos et tekisi tuollaista työtä, olisin jäänyt varmaan kotiin tänään”, sanoin 10-vuotias Fanni-Sofia aamulla minulle.
Ajattelin hänen tarkoittavan työpaikkaani, sen fyysistä lokaatiota. Toimistoni sijaitsee kadun toisella puolen hänen ala-asteestaan, josta hän olisi voinut tulla sohvalleni tarpeen tullen lepäämään.
Fanni oli nimittäin potenut henkistä kärsimystä koulun aloituksesta. Lapsen lailla hän koki tuon kärsimyksen kehossaan. Jännitys kun tuntuu usein mahassa. Niinpä viisas mutta vielä pieni lapsemme koki olevansa kipeä. Tämä olisi ollut jo toinen päivä kotona toipilaana.
Mutta eihän sitä ihminen kehollaan toivu tilasta, joka on väärin tulkittu.
Joten juttelimme aamupalapöydässä Fannin kanssa. Aamupala oli hänen osaltaan sangen niukka, olihan hänellä huono olo. Tuota oloa sitten käsittelimme. Yritimme antaa sille muotoa, väriä, kokoa ja paikkaa kehossa. Tämä auttoi, mutta olo palasi.
Tietenkin se palasi, koska alkuperäiseen tunnetilaan ei ollut vielä päästy.
Yritimme uudestaan. Annoin Fannille muutaman ehdotuksen siitä, miten alkuperäinen tunne, vaikkapa jännitys koulun aloittamisesta saattaa muuttua kehon aistimukseksi. Ja, etenkin, miten noita aistimuksia on turha pelätä. Ne pitää vain nähdä: millaisia ne ovat ja miten ne muuttavat jatkuvasti muotoaan, kunnes haihtuvat kuin pilvet taivaalta.
“Muistatko sen pilven, joka näytti ankalta?”, kysyin Fannilta. Hän muisti. Olimme ihmetelleet sellaista ja sen muodonmuutosta kesällä.
“Missä se on nyt?”, jatkoin.
“Ei missään. Se on haihtunut”, Fanni vastasi.
“Samalla lailla olotilat – kevyet ja raskaat, ikävät ja hauskat – tulevat ja menevät. Niitä ei voi hallita, mutta ne voidaan nähdä ja niitä voi oppia tarkkailemaan.”
Otin vielä apuun vanhan tempun.
“Voitko olla ajattelematta sinistä elefanttia?”, kysyin.
Fanni oli minua askeleen edellä.
“Ajattelin violettia elefanttia”, hän vastasi.
Puhuminen auttaa, totesimme. Oikea tulkinta auttaa vielä enemmän. Tyyneys muuttuvaisen edessä kaikkein eniten.
Fanni alkoi kasata kamppeitaan koulupäivää varten – koulupäivää, joka vielä hetki sitten vaikutti mahdottomalta. Niitä keräillessään hän sitten sanoi menevänsä kouluun kun teen tällaista työtä.
“Niin että pääset sitten sohvalle jos alkaa tulla taas huono olo?”, tarkensin.
“Ei kun minä tarkoitan sitä, että sinä osasit auttaa minua noilla kysymyksillä.”